Kun jäin keväällä pois sarjavastaavan tehtävistä, lupasin itselleni että koettaisin jatkossakin seurata ultimate-elämän kehittymistä Suomessa. Olen sittemmin useamman kerran pohtinut, että pitäisi aktivoitua kirjoittamaan Ultimate.fi:ssä, kun en nähtävästi muuhunkaan toistaiseksi ennätä. Nyt viimeksi uusi päätoimittaja Ari Ojanperän herätti ajatuksia kirjoituksellaan.
On juurikin niin, että jokainen liitossa tai yksittäisessä seurassa lajinedistämistyötä tekevä jäsen on kullanarvoinen voimavara suomalaiselle ultimatelle, oli kyse sitten turnausten järjestämistä, aloittelija- tai junnutoiminnasta taikka liittovaikuttamista. Itse asiassa nämä ihmiset ovat SLKL:n kaltaisessa pienessä lajiliitossa toiminnan kannalta se kaikkein tärkein voimavara, koska ilman heitä taloudellisiakaan resursseja ei voida hyödyntää tehokkaasti, eikä raha toisaalta riitä palkkaamaan suurta henkilökuntaa. Tämän vuoksi onkin aina yhtä surullista huomata, kun aktiiveilla teetetään työtä, joka ei kanna hedelmää. Seurauksena on turhaa kuormittumista, turhautumista ja uupumusta.
[pullquote align=”center” textalign=”centert” width=”100%”]Työpanosta pitäisi kyetä arvostamaan, on uudistuksesta henkilökohtaisesti mitä mieltä tahansa.[/pullquote]
Viime vuosina tämä ristiriita on näkynyt tuskin missään niin selvästi kuin junioriuudistusasiassa. Olen toki itse jo monesti tehnyt tiettäväksi näkemykseni itse asiaan. En pidä Liiton seuroihin kohdistamia pakonomaisia velvoitteita hyvänä toimintatapana edes yhteisen edun nimissä, koska se asettaa luonteeltaan hyvin erilaiset ja erikokoiset seurat kovin epätasa-arvoiseen asemaan keskenään, ja muodostuu pahimmassa tapauksessa esteeksi joidenkin yksilöiden kilpapelaamiselle, mikä ei mielestäni ole millään tavalla rakentavaa kehitystä. Kuitenkin, se mitä mieltä kukin uudistuksesta sitten onkin, on se täydellinen sivuseikka verrattuna siihen miten vaikeaksi päätöksenteko asiassa on muodostunut.
Kun osallistuin syksyllä 2014 junioriuudistustyöryhmän työn päätteeksi järjestettyyn seminaariin, nähtiin uudistus siellä pääosin tarpeelliseksi. Kuitenkin pitkällisen keskustelun jälkeen todettiin, että sen läpiviennille ei ollut vielä riittävän varmaa tukea seuroissa. Asian edistäminen jäi Liittohallituksen käsiin. Samalla sitouduttiin jatkamaan keskusteluja seurojen välillä, ja päätöksiä piti olla luvassa jo vuoden 2015 kevätkokouksessa. Seurasi kuitenkin vuosi hiljaiseloa, joka liittyi ehkä siihen että liiton huomio kiinnittyi, aivan syystä, kansalliseen MunLiike-projektiin. En kuitenkaan varmaan ollut ainoa, joka tuossa yhteydessä ehti jo ajatella että uudistus oli kuollut ja kuopattu, kun sen tiimoilta ei käyty dialogia.
Uudistus kuitenkin nähtävästi heräsi viime vuonna eloon, ja ilmeisesti se on edelleen mörkö monelle seuralle. Nyt, noin kaksi vuotta edellä mainitun seminaarin jälkeen, Liiton syyskokous näyttää päätyneen lähes täysin vastaavaan loppupäätelmään, sillä erotuksella että uudistuksen täytäntöönpanolle on nyt ainakin paperilla monivuotinen toimintasuunnitelma. Tältä osin on siis päästy yksi pieni hyppäys eteenpäin – kahdessa vuodessa, olkoonkin että uusi suunnitelma muistuttaa mielestäni erehdyttävästi sitä tiekarttaa joka oli esillä jo 2014 seminaarissa. Merkittävässä osassa ovat, jälleen, seurojen ja liiton väliset keskustelut, joilla asiaa pyritään edistämään. Mutta eikös näiden aika ollut jo?
Tätä vauhtia uudistus on valmis ehkä ensi vuosikymmenen loppuun mennessä, jos sitä on enää silloin ketään ajamassa. Jo vuoden 2014 kokouksessa oli minusta aistittavissa uudistuksen suunnittelussa mukana olleiden sekä juniotyötä liittotasolla harjoittavien aktiivien taholta selkeää turhautumista, joka liittyi projektin hitaaseen etenemiseen. Luulen, että jokainen osaa kuvitella miltä tämä päätöksenteon tahmeus tuntuu niistä, jotka kuluttavat vuosikaupalla vapaa-aikansa omasta näkökulmastaan varsin tarpeellisen uudistuksen valmisteluun. Tätä työpanosta pitäisi kyetä arvostamaan, on uudistuksesta henkilökohtaisesti mitä mieltä tahansa.
[pullquote align=”right” textalign=”left” width=”30%”]Liitto ei nauti seurojen aitoa luottamusta toiminnassaan.[/pullquote]Koko junioriuudistus ei kerro mitään hyvää SLKL:n kyvystä saada aikaan päätöksiä, olkoonkin että kaikki osapuolet toimivat varmasti täysin vilpittömistä lähtökohdista. Kysymys kuuluu, miten on tultu tilanteeseen, jossa rajallisia voimavaroja keskitetään jatkuvasti ruohonjuuritason projektiin ilman, että sillä on keskeisimpien käytännön toimijoiden eli seurojen riittävää tukea?
Vaihtoehtoina on pitäytyä vanhassa, turvallisessa toimintamallissa, joka on suorastaan liittoaktiivien työpanosta loukkaava, tai katsoa rohkeasti ja kriittisesti sitä, mikä meidän toimintakulttuurissa mättää. Oma näkemykseni on, että eri toimijoiden intressit eivät kohtaa: seurat ovat täydellisen syrjässä liiton toiminnasta, joka jää pitkälti yksittäisten aktiivien riesaksi. Seurojen välillä ei ole keskinäistä yhteyttä, jonka avulla voitaisiin luoda aidosti yhteinen toimintastrategia liitolle. Liitto ei nauti seurojen aitoa luottamusta toiminnassaan, vaan kasvaa niistä koko ajan eroon. Syy tähän on mielestäni Liiton rakenteessa; erityisesti siinä, että seuroilla ei ole mitään virallista statusta liitossa.
Vaikka junioriuudistus nyt viekin suuren osan yhteisestä huomiosta, toivoisin silti että voisimme tarkastella Liiton toimintaa myös laajemmasta näkökulmasta; junioriuudistus ei nimittäin ole ainoa asia, jonka yhteydessä olen nähnyt vastaavia piirteitä. Esimerkiksi talvisarjan rakenteeseen liittyen tuntuisi seuroilla olevan monia hyviä näkemyksiä – itse asiassa niin monia, että niistä on mahdotonta koostaa toimivaa kilpaformaattia ilman, että seurat niistä ensin yhdessä keskustelevat. Nyt, kun avoimen sarjan pelitapaa on täksi kaudeksi muutettu, mielipiteitä on ilmeisesti lausuttu sekä puolesta että vastaan. Lopputulos tuntuu taas olevan, että paljon käytetään aktiivien aikaa ja vaivaa, mutta lopputulos ei ikinä oikein tyydytä. Tämän tilanteen sai sarjavastaavanakin usein todeta.
Matti Hokkanen oli Jyväskylän Liitokiekkoilijoiden ultimatevastaava 2013-2015, ja Liitokiekkoliiton sarjavastaavana 2014-2016.