maalis 08

Pitäisikö molemmilla käsillä osata heittää?

Hartti Suomela 

Kun aikoinani aloitin pelaamaan, vain pari pelaajaa heitti pelitilanneheittoja molemmilla käsillä. Ja silloinkin heikommalla kädellä heiteltiin harvakseltaan. Raine Lamberg nykäisi joskus vasurilla aloitusheittoja ja vasenkätinen Markku Laakso harhautti markkerin välillä oikeakätisellä heitolla.

Varmuudella en uskalla mennä muistelemaan, että olisin nähnyt muiden pelaajien heitelleen molemmilla käsillä. Ja ulkosuomalaisena en Suomen nykytilanteesta tiedä.

Kalifornialaisten pelaajien joukossa heikommalla kädellä tehtyjä pelitilanneheittoja näkee paljon useammin. Ei se täälläkään mikään valtavirtaus ole, enkä itse ole ryhtynyt kaksikätiseksi heittäjäksi. Ei vanha koira uusia temppuja opi – ainakaan kovin nopeasti.

Goaltimatessa heikommalla kädellä heittämistä näkyy useammin kuin ultimatessa, sillä heittomatkat ovat lyhyempiä, tilaa on vähemmän ja heitto pitää usein saada lähtemään hyvinkin lyhyellä varoitusajalla ja yllättävästi. Pienemmällä kentällä pelattavassa sisäultimatessa on samoja elementtejä ja siksi uskoisinkin heikommalla kädellä olevan käyttöä sisäpelissäkin.

Hyödyllisimpänä harjoiteltavana heittona näkisin normaalin tai olkapään tasolta lähtevän rystyheiton. Tällä heitolla markkerin voi rystyharhauttelun jälkeen kiertää nopeammin ja pehmeämmällä kosketuksella kuin vahvemman käden kämmenheitoilla.

Toisaalta oman kokemuksen perusteella voin sanoa, että pelkällä oikean käden rystyheitollakin voi pärjätä. Olkapääongelmien takia pelasin yhden vuoden melkein pelkästään rystyheiton varassa, kun upsit ja kämmenheitot sattuivat liikaa. Ihan kaikkiin avoimiin paikkoihin ei saanut heitettyä, mutta kunnon heittoharhautusten avulla heittopaikkoja avautui rystypuolellekin ihan riittävästi. Ja samalla rystyheiton tarkkuus parani lisääntyneen harjoituksen ansiosta huomattavasti.

Kirjoittajasta: Hartti Suomela

Hartti on Ultimate.fi:n urheiluhullu ja hiukan tilastohöperö ulkomaankirjeenvaihtaja Kaliforniasta. Takana on puolustusvoittoista vääntöä maajoukkueessa ja erinäisissä seurajoukkueissa sekä kohtuullisesti valmennuskokemustakin. Nykyisin pääpaino on pick-up pelaamisessa ja ultimaten maajoukkuetilastojen ylläpidossa. Parhaimpiin saavutuksiin kuuluvat kakkostila seurajoukkueiden MM-kisoissa vuonna 1999, maajoukkueiden MM-pronssi kahdesti, joitakin Suomen mestaruuksia sekä kolme Kaimana Klassikin mestaruutta.

maalis 08

Ultimatea kuvaamassa

Matti Kajaste 

Seuraavassa kokemuksiani ultimaten valokuvauksesta. Oletan, että lukija tietää jo perusjutut valokuvauksesta tai ainakin kestää täyslaidallisen alan jargonia. Perustietoja kannattaa ammentaa vaikka täältä: http://www.pikseli.fi/digifaq/  Niille, joita valokuvaus ei erityisesti kiinnosta, tarjoilen kommenttiosiossa pari pelillistä havaintoa, jotka ovat nousseet esiin lajia kuvatessa.

Kamat: objektiivi on tärkein

Tästä on tylsä aloittaa, mutta niin se vain on, että urheilukuvaus on välineintenssiivistä jos mikä. Valokuvausta voi ja kannattaa muuten harrastaa pokkarilla, jota on helppo kantaa mukanaan, ja räpsiä tyytyväisenä menemään. Omat taidot loppuvat kauan ennen kameran suorituskykyä. Ikävä kyllä urheilukuvauksessa pitää kuitenkin lyödä jonkin verran euroja tiskiin saadakseen teknisesti hyviä kuvia.

Ulkona tarvitaan polttovälialueeltaan 50-300 mm:n zoom-objektiivi, tai jos budjetti venyy, esim. 300-millinen kiinteä. Aika hyvä lähtökohta voisi olla 70-300 mm objektiivi, joka löytyy joka valmistajalta. Merkillä ei ole väliä. Näitä saa halvalla käytettynä, eikä tappio ole katkera, jos kuvaus ei maistukaan.  Objektiivi on se, johon kannattaa rahaa laittaa, sillä linssi ei juuri kulu ja pitää arvonsa erittäin hyvin. Käytetyn objektiivin voi yleensä myydä samaan hintaan eteenpäin, jos kokee, että kaipaa jotain muuta. Objektiivissa tärkeä ominaisuus on nopeampi tarkennusmoottori, jota Canon kutsuu nimellä USM, Nikon nimellä AF-S ja Sigma nimellä HSM.

Järjestelmäkamera eli runko on sitten toinen juttu. Ne vanhenevat periaatteessa nopeasti ja markkinoille pusketaan jatkuvasti aavistuksen parempia malleja. Urheilukuvauksen kannalta olennaisia seikkoja ovat tarkennusnopeus, rakeisuus korkeilla ISO-herkkyyksillä (sisäkuvauksessa) ja sarjatulen nopeus. Kolme kuvaa sekunnissa lienee edelleen aika tavallinen halvan kameran nopeus. 6-8 kuvaa sekunnissa on jo huomattavasti parempi. Kamera ei kuitenkaan ole se, johon rahaa hirmuisesti kannattaa laittaa, sillä eri mallit eroavat käytössä toisistaan lopulta hyvin vähän. Ne myös menettävät arvonsa nopeasti ja ovat muutenkin aktiivikuvaajalle kulutustavaraa.

Sisällä on pimeää. Sisähallien valaisuun ei kerta kaikkiaan riitä poliittista tahtoa, joten näissä luolissa kuvaaminen on monesti todella hankalaa. Olen kokeillut sisäkuvaamista 30-millisellä, 50-millisellä ja viimeksi 85-millisellä objektiivilla, joista jälkimmäinen palvelee omaa tyyliäni parhaiten. Kitusuon Jussi on kuvannut lyhyemmällä polttovälillä ja saa näin kuvia lähinnä kuvaajan puoleisesta laidasta. 85 mm on tähän liian pitkä, joten sen sweetspot on maalialueella ja toisella puolella kenttää. Valovoimaa tarvitaan hurjasti. 2.8 on useimpiin saleihin liian pimeä linssi. 1.8-2.2 ovat kokemusteni mukaan sopivimmat aukot. 1.4-aukolla syvyysterävyysalue on jo niin kapea, että pelaajat juoksevat siltä liian helposti ulos. Salamakuvausta olen kokeillut, mutta en vakuuttunut tuloksistani. Paras lopputulos tuli kiiltävällä parketilla heijastamalla salaman valo lattiasta. Silti valo jakautuu pelaajista epätasaisesti. Jonain päivänä haaveissa olisi asentaa Pasilan urheilutalon kattorakenteisiin useampi etäohjattu salama, jotta maalialueen saisi kerralla kunnolla valaistua. Jännää sinänsä on, että pelaajat eivät huomaa laidalla räiskyvää salamaa lainkaan.

Lisää tekniikkaa: käsittelyn vaihtoehdot

Perinteisiä urheilukuvia ottaessa suljinajan täytyy olla mahdollisimman nopea. 1/1000 sekuntia pysäyttää liikkeen jo hyvin, mutta monesti pilvisenä päivänä on tyydyttävä 1/500 sekuntiin. Sisällä olen huomannut 1/400 olevan minimi avoimelle sarjalle ja 1/320 naisille. Sitä hitaammat ajat riittävät vain heittokuville, sillä juoksua ne eivät pysäytä. ISO-herkkyyttä kannattaa ruuvata rohkeasti ylös asti. Mitä matalampi herkkyys, sen paremmilta kuvat näyttävät, mutta käytännössä ISO 400 on Suomessa ulkona varsin tyypillinen ja sisällä käytössä ovat arvot väliltä ISO 800-1600. Tässä kriittistä on se, että valotus onnistuu muuten hyvin. Jos kuva ei ole liian tumma, se kestää kovaakin rakeisuutta, jonka korkea ISO tuottaa. Jos valotus on vähänkin pielessä, korkean herkkyyden tuottamat rakeet tekevät kuvasta ihan hirveän. Kannattaa kokeilla Noise Ninjaa tai Neat Imagea kohinanpoistoon. Erilaisten kokeilujen jälkeen olen päätynyt kuvien käsittelyssä Adobe Lightroom -ohjelmaan. Samalla alustalla voi ylläpitää jo 6000 ultimatekuvan kirjastoa, käsitellä kuvia ihan riittävällä teholla ja jakaa ne suoraan esimerkiksi Picasaan ultimatekansan nähtäville. Tyypillisestä viikonlopputurnauksesta tulee helposti yli 1000 kuvaa. Jyvien erottaminen vie aikansa. Onneksi käsittely on Lightroomin myötä virtaviivaistunut huomattavasti.

Mistä ja ketä kuvata?

Vaikka hienoa olisi kirjoittaa, että korvaan määrän laadulla, asia on kohdallani toisin päin. Nostan kateellisena hattuani niille, jotka ottavat vähän, mutta hyviä kuvia. Käytännössä saan antaa sulkimen laulaa tauotta, sillä hävikki on varsinkin sisällä hurja.

Valitsen mieluiten kuvausalueeksi maalialueen takaosan, varsinkin ulkona, jollei sitä mikään estä. Kuvien kannalta lähes välttämätöntä on, että aurinko tulee kuvaajan selän takaa. En ole saanut oikeastaan mitään hyvää aikaiseksi vastavalokokeiluillani. Myös objektiivit tarkentavat vastavaloon todella huonosti. Jos sää on pilvetön, olen mieluiten tuulen puolella, jolloin minua kohti tulevat kiekot saattavat nousta ja tuottaa kuvauksellisia ilmatilanteita. Kentän pääty on hyvä myös siksi, että action kohdistuu sinne. Siellä ovat rajuimmat vastaanhaut, ja myös puolustajien haasteet kohdistuvat pelin aluksi lähteviin vastaanhakuihin. Takakentän etuna on myös se, että näköesteenä on yleensä vähemmän erilaisia ultimatehörhöjä.

Ilme tekee kuvan. Kuvassa voi olla vuosisadan venytys, mutta jos naamat ovat piilossa, tunnelma ei välity. Toisaalta ilme voi pysäyttää, vaikka tilanne olisi muuten tavanomainen. Olen huomannut etsiväni eniten puolustusdyykkejä ja ilmatilanteita. Varsinkin dyykit ovat harvinaista herkkua. Niitä tulee suomalaisittain harvoin, yllättäen ja aina naamat väärään suuntaan. Kuvaaja ja kamera eivät yleensä pysy mukana. Puolustusdyykkehin sisältyy kuitenkin valtava määrä uhrautumista, riskinottoa ja draamaa, mikä tekee niistä luontaisesti valokuvauksellisia. Heittokuvia sen sijaan tulee paljon ja helposti. Tästä syystä hipsinkin aina hyökkäävän joukkueen päätyyn, jos aurinko ei paista ja viitsin sykkiä.

Olen suunnitellut tekeväni joskus näyttelyn laajasta kokoelmastani kuvia hävinneistä pelaajista. Finaalin ratkettua kontrasti voittoa juhlivan joukkueen ja yksittäisten, kaikkensa antaneiden häviäjien välillä on hurja. Näihin kuviin latautuu tunnetta eri lailla kuin tavallisiin pelikuviin. Äärimmäisen puhtaat ilon ja toisaalta pohjattoman syvän tappion tunteet ovat arjessa harvinaisia.

Ultimatekuvauksen uusi maailma

Ultimate etsii lajina uskottavuutta myös ulkomailla. Tämän kehityksen lieveilmiönä myös valokuvaajilla on ollut yhä vaikeampaa elää tärkeilevien turnausjärjestäjien kanssa. Nykyään kuvauslupa kannattaa sopia järjestäjien kanssa jo kuukausia etukäteen. Hankalin tilanne oli Vancouverin maajoukkueiden MM-kisoissa, joissa järjestäjä keksi juuri ennen finaalia, että kentän laidalle pääsee vain akkreditoitu media. Parempi olettaa vähemmän ja varmistaa lupa hyvissä ajoin.

Vancouverissa koin ensimmäisen kerran kuuluvani ultimatekuvaajien porukkaan. Tärkeimpänä oppina toin kotiin ultimatekuvaajien eettisen koodiston. Se alkaa ja loppuu siihen, että pelaajille ei tarjota todistusaineistoa epäselvien tilanteiden ratkaisuksi. Tilanteet ratkaistaan pelaajien kesken, vaikka lopputulos olisi kuinka huutava vääryys tahansa. Videotarkistusmentaliteetti romuttaa mielestäni Pelin Hengen, enkä halua siihen osallistua. Toivon, että muutkin kuvaajat ja pelaajat taistelevat tätä kiusausta vastaan.

Kirjoittajasta: Matti Kajaste

Matti on pelannut Helsingin Teamissa useamman vuoden ja joutunut välillä valmentamaankin. Hän aloitti lajin opiskellessaan Skotlannissa 90-luvun lopussa ja on valokuvannut ultimatea vuodesta 2005.

maalis 08

Milloin Suomessa järjestetään seuraavat ultimaten arvokisat?

Aleksi Grym 

Näin minulta kysytään säännöllisen epäsäännöllisesti, yleensä sen jälkeen kun on ensin keskusteltu ultimaten harrastajamääristä ja niiden laskusta. Jos katsotaan liiton ja seurojen jäsenmääriä, nyt ollaan näppituntumalla 10 vuoden takaisissa lukemissa. Siinä välissä harrastajamäärä tuplaantui huipentuen vuoden 2004 Turun MM-kisojen jälkeiseen pariin vuoteen, jolloin liitossa oli lähemmäs tuhat ja Turussa yli sata aktiivijäsentä. Nyt vastaavat lukemat ovat alle puolet tästä. On siis selvää että MM-kisojen ja harrastajamäärien välillä on aika suoraviivainen yhteys.

Eikö sitten voitaisi järjestää uudet kisat ja siten saada harrastajamäärät uuteen nousuun? Kysymys on hellyttävän looginen. Annan ensin oman suoraviivaisen näkemykseni ja selitän sitten hieman taustoja: Suomessa ei enää meidän elinaikanamme tulla näkemään vuoden 2004 kaltaisia ultimaten arvokisoja. Sanon tämän silläkin uhalla, että koskaan ei saisi sanoa ”ei koskaan”. Kyse ei kuitenkaan ole siitä että olisin pessimisti, vaan syyt ovat täysin käytännölliset. Usko pois, hypin tasajalkaa riemusta, jos näkemykseni osoittautuu jonain päivänä vääräksi.

Katsotaanpa hieman statistiikkaa, jotta saamme oikean kuvan kisojen mittasuhteista.

Turun kisoissa oli 76 joukkuetta, joissa oli yhteensä 1 462 pelaajaa ja 234 muuta henkilöä. Lääkintätiimi tilastoi yhteensä 136 erilaista loukkaantumistapausta. Kisojen nettisivuilla oli kisaviikon aikana reilut 6 miljoonaa sivulatausta. Otteluissa oli maksaneita katsojia yhteensä 1 414 kpl, joista finaaleissa 815 kpl. Finaalien yleisömäärä oli kaikkiaan lähemmäs 3 000. Finaalibileissä oli noin 1 200 ihmistä. Kisojen mediastrategia onnistui erityisen hyvin. Kisoista tehtiin yhteensä 240 juttua, joista 143 sanomalehtiin, 10 televisioon, loput nettiin ja radioon. Jutun tehneistä sanomalehdistä suurin oli Wall Street Journal ja televisiokanavista CNN, mutta tietysti mukana olivat myös Suomen valtamediat Hesarista Maikkariin. Kisoissa liikkui viikon aikana akkreditoituja toimittajia 24 kpl, jonka lisäksi kolmessa eri video- ja valokuvaustiimissä työskenteli yhteensä 26 henkilöä.

Merkittävin luku on kuitenkin suomalaisten vapaaehtoisten työntekijöiden, avustajien ja pelaajien määrä, sillä täytyy muistaa, että kaikki järjestettiin talkootyöllä. Tuntui siltä, kuin paikalla olisi ollut koko Suomen ultimatea harrastava tai joskus harrastanut kansanosa.

Tällaisella panostuksella saadaan siis aktiiviharrastajien määrä nousemaan viidestäsadasta tuhanteen.

Mikä sitten estäisi järjestämästä samanlaista tapahtumaa uudelleen? Kisoja edelsi kahden vuoden suunnittelu- ja valmistelutyö, jonka kriittisin osa-alue oli kenttien hankkiminen. Vuonna 2002 teimme liiton sisällä kartoituksen kaikista Suomen nurmikentistä ja potentiaalisista kisakaupungeista. Kenttien lukumäärä rajoitti vaihtoehdot kahteen: Helsinki ja Turku. Molemmissa olisimme käytännössä tarvinneet koko kaupungin nurmikenttäkapasiteetin sekä merkittävän osan majoituskapasiteetista. Helsingissä tämä ei ollut mahdollista byrokraattisista, poliittisista eikä taloudellisista syistä. Turku oli optimaalinen siinä mielessä, että tapahtuma oli riittävän suuri ollakseen kaupungille kiinnostava, ja Turun kaupunki olikin kaikin tavoin erinomainen ja sitoutunut yhteistyökumppani. Mutta tapahtuma oli silti melkein liian suuri. Käytimme kisoihin kaiken Turun, Raision ja Kaarinan nurmikenttäkapasiteetista. Ennen kisoja ja kisojen jälkeen kenttien annettiin levätä ja osaa jouduttiin korjaamaan, joten todellisuudessa kentät olivat meille varattuja yli kahden viikon ajan. Lisäksi käytimme viikon ajan suurimman osan Turun majoituskapasiteetista, vieläpä sesonkiaikana.

Maajoukkueiden MM-kisat vaativat minimissään 15 kenttää varakenttineen. Turussa venytettiin niin kenttien, kaupungin viranomaisten, kuin pelaajienkin sietokyky aivan äärimmilleen. Olen lähes varma, että vaikka kisat olivatkin kokonaisuutena onnistunut tapahtuma, Turku ja sen lähikunnat eivät ole valmiita toiseen samanlaiseen venymiseen. Ja toista kaupunkia, josta voisi edes teoriassa saada käyttöönsä riittävästi siedettävän lähellä toisiaan olevia kenttiä, ei Suomessa tällä hetkellä yksinkertaisesti ole. Oli syy sitten ilmastossa, kulttuurissa tai missä tahansa, tämä on vain kylmä tosiasia.

Jos Suomessa halutaan vielä joskus järjestää merkittävä kansainvälinen turnaus, on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Joko kyseessä on pienempi turnaus, johon riittää ehkä 8 kenttää, tai sitten täytyy odottaa, että jonnekin rakennetaan riittävän suuri tekonurmikenttiin perustuva urheilukeskus.

Toki turnauksen järjestämisessä on liuta muitakin haasteita, joista vähäisimpänä ei ole sitoutuneiden ja aikaansaavien henkilöresurssien löytäminen. Mutta ennen kuin sellaisia kannattaa edes miettiä, tarvitaan tekniset edellytykset turnauksen järjestämiseen, ja niitä ei tällä hetkellä ole.

Olen kyllä leikkinyt ajatuksella, että mitä jos järjestäisi huipputason turnauksen, joka ei vaatisi kuin muutaman kentän, mutta jossa lajinäkyvyys olisi viety maksimitasolle. Kyse ei voisi olla maajoukkuekisoista, koska joukkueiden määrä olisi liian suuri. Mutta miten olisi eräänlainen Champions’ Cup, kutsuturnauksen muotoisena, johon tulisi 8 tai 16 seurajoukkuetta eri puolilta maailmaa, yksi per maa? Ja tehtäköön heti selväksi, että nyt ei puhuta mixed-joukkueista. Toisin kuin seurajoukkueiden MM-kisoissa, turnauksessa olisivat tasapuolisesti kaikki parhaat maat edustettuina. Toinen merkittävä ero olisi se että joukkueiden ja otteluiden määrä olisi pieni, mutta näkyvyys suuri: yleisöä otteluihin ja ottelut telkkariin ja nettiin. Panostuksiltaan tämä olisi varmasti perinteisten MM-kisojen luokkaa, mutta toiminta olisi fokusoituneempaa ja ammattimaisempaa.

Miten on, löytyykö kiinnostusta?

Kirjoittajasta: Aleksi Grym

Aleksi Grym on Turku Terrorin perustaja ja vuoden 2004 MM-kisojen turnausjohtaja. MM-kisojen lisäksi hän on ollut järjestämässä NSUT-turnauksen 1997, PM-turnauksen 2001 ja Yyteri Beach Ultimaet -turnauksen 2007 ja 2008.

maalis 08

Leppävaaran koulu voittoon ultimaten yläkoulupäivässä

Helsingin Pirkkolassa pelattiin keskiviikkona 9.2.11 yläkoulujen välisiä ultimatepelejä. Turnaukseen osallistui 6 joukkuetta. Pelit pelattiin kolmen joukkueen lohkoissa, joista lohkojen kaksi ensimmäistä joukkuetta pääsi semifinaaleihin ja lohkojen viimeiset pelasivat keskenään sijoista 5-6.

Ensimmäiseen semifinaaliin selvisivät Koivukylän koulu ja Hakkarin koulu. Ottelu oli tiukka, mutta Hakkarin oppilaiden hienot heitot ja upeat kätsit veivät heidän lopulta finaaliin.

Toisessa semifinaalissa pelasivat Leppävaara ja Sipoonjoki1. Leppävaara jatkoi suvereenia voittoputkeaan voittamalla ottelun lukemin 11-2.

Sijat 5-6 ratkottiin sipoolaisten kesken, Sipoonlahden koulun voittaessa Sipoonjoki2:sen lukemin 10-3.

Pronssiottelussa Koivukylän hieman isommista ja fyysisemmistä pelaajista koostunut joukkue voitti Sipoonjoki1:sen sijoittuen näin kolmanneksi.

Finaalissa Leppävaara ja Hakkari ottivat mittaa toisistaan jo toistamiseen saman päivän aikana. Leppävaara oli jälleen astetta kovempi ja näin voittopokaali lähetettiin Espoon suuntaan.

Päivän aikana nähtiin iloista asennetta, reilua peliä ja hienoa uhrautumista. Yläkoulupäivä järjestettiin tänä vuonna ensimmäisen kerran ja varmasti tullaan järjestämään myös ensi vuonna uudestaan.

Tulokset:

Leppävaaran koulu (Espoo)
Hakkarin koulu (Lempäälä)
Koivukylän koulu (Vantaa)
Sipoonjoen koulu1 (Sipoo)
Sipoonlahden koulu (Sipoo)
Sipoonjoen koulu2 (Sipoo)

Teksti: Tiina Laakkonen / SKLK Juniorijaosto

maalis 07

HUH Tampereen TalviTurnauksen voittoon

Tampereen TalviTurnaus pelattiin jälleen sunnuntaina 6.2.

Turnauksessa joukkueet jaettiin kolmeen alkulohkoon, joista voittajat selvisivät suoraan semifinaaleihin. Kakkoset pelasivat välisarjan, jonka voittaja pääsi mukaan semeihin ja sijat 5-6 jaettiin suoraan välisarjan tulosten perusteella. Kolmansiksi jääneet ja yksi lohkonelonen pelasivat ”alasemit” ja sijoitusottelut.

Lohkovoittajiksi selvisivät hervantalaista liitokiekkoilijoista koostuva HUH, Tampereen Yliopiston FreezeBees 1 ja Tampereen ammattikorkeakoulun Tamkon Letut.

Lohkokakkosiksi selvisivät UFO ja kaksi Tampereen teknillisen Yliopiston hieman samoistakin pelaajista koostuvaa joukkuetta Räiskäleet ja Ohukaiset. Ohukaiset kuitenkin luovuttivat jatkosarjapaikkansa Team Juniorsille, joka osoittikin välisarjassa olevansa sen arvoinen voittamalla ensin Räiskäleet ja häviämällä UFOlle vain pisteellä. Välisarjasta jatkoon selvisi kuitenkin UFO voittamalla niukasti myös Räiskäleet.

Semifinaalissa Letut päihittivät UFOn ja HUH FreezeBees 1:n. Pronssiottelussa FreezeBees 1 nousi takaa-ajoasemasta UFO:n ohi pronssille. Spirit-karkit lähettiin VirHeen matkaan.

Kiitos kaikille leppoisan mukavasta turnauksesta, hienoista peleistä ja hyvästä spiritistä!

Tulokset:

1. HUH
2. Tamkon Letut
3. FreezeBees 1
4. UFO
5. Team Juniors
6. Lätty Räiskäleet
7. Hazardi
8. Lätty Ohukaiset
9. FreezeBees 2
10. VirHe

Teksti: Tiina Rättö / UFO

maalis 01

Ultimate promo